Rakastan omakotitaloasumista. Pidän
omalla pihalla puuhailusta, leivinuunista, omasta rauhasta ja tilantunnusta.
Ehkä myös siitä, että minulla on pieni pala maata, johon kaivaa varpaani. Oma
tupa, oma lupa vai miten se menee? Onhan omakotitaloasumisessa tietysti myös
pienet ikävät puolensa. Pienet vikisevät
ikävät puolensa.
Pitkän talven, sateisen kevään ja
kauniin kesän aikana ehtii ne jo unohtaa, kunnes tulee se ensimmäinen ihanan
kirpeä, lokakuinen pakkasyö, jolloin ne taas muistaa. Neiti totuttelee
nukkumaan yönsä ilman rintamaitoa, joten nukkuu hieman levottomasti ja
luonnollisesti oma uneni on siksi kevyttä ja olematonta. Kelloradion numerot
kertovat aamun olevan vain aavistuksen päässä. 06.08. Silloin kuulen sen
ensimmäistä kertaa. Kliks! ja vinkaisu. Tämän jälkeen armotonta pienten kynsien
rapsinaa ja kolistelua. Ensin sitä hetkeksi hämääntyy ja vähän säikähtääkin –
kuulostaahan siltä, että äänen aiheuttaja ei voi olla mikään kissaa pienempi –
sitten sen tajuaa. Äänenlähde on hiiri. Onneton hiiri, joka on seurannut
lajitoveriensa viimesyksyisiä jälkiä, päässyt keittiöömme ja – edesmenneiden
ystäviensä tavoin – iskenyt päänsä hiirennakkiin. Nyt se mennä kolistelee
keittiön kaapin alla jalat hurjasti viuhtoen. Mennessään se saa laukaistua
neljä muutakin loukkua. Esikoinen herää kolinaan ja rapinaan, joten minunkin on
noustava. Tämä hiirennakki ei ole armollinen ja päästä otusta päiviltä, pitää
vain tiukasti hiiripolon päästä kiinni. Toivon, että loukku olisi ottanut
hiiren heti hengiltä.
Pidän itseäni eläinrakkaana ihmisenä.
Olenhan ollut vannoutunut hevostyttö, isovanhempien maatilalla olen saanut – ja
halunnut hoitaa – kaikenlaisia karvakorvia kanoista sikoihin, tiedän
kokemuksesta lehmän kielen olevan sekä karhea että pitkä ja tälläkin hetkellä
laumaamme kuuluu kaksi karvakorvaista seinään juossutta koiraystävää. Kaikesta
tästä huolimatta olen vahvasti sitä mieltä, ettei hiirten paikka ole sisällä
eivätkä ne saa säälipisteitä ainakaan minulta päästessään hengestään. Lähinnä
pidän niitä tyhminä, mitäs tulivat meidän keittiöön.
Viimetalvena katselimme koko perheen
voimin lasten – ja lastenmielisten – koko illan piirrettyä elokuvaa
”Rottatouille” , joka kylläkin kertoo rotista ei hiiristä, mutta jyrsijöistä
yhtäkaikki. Siinä katsoja pakotetaan hyvikin miellyttävällä ja viihdyttävästi
astumaan pariisilaisen rotan saappaisiin. Elokuva on hyvä ja lempikohtaukseni
on se, jossa sadat ja taas sadat rotat ryhtyvät kokkaamaan ruokaa
ranskalaisravintolassa. Piirroselokuvien vanhemmista klassikoista tutut hiirisankarit
Bernad ja Bianca – niin sympaattisia kuin ovatkin – eivät myöskään ole
ensimmäisenä mielessäni, kun kuulen hiiren tulleen vierailemaan keittiööni. Itsekin
piirrustelen mielelläni inhimillisiä piirteitä omaavia pieniä hiiriä etenkin
joulunaikaan. Silti näiden inhimillisten, lempeiden ja älykkäiden hiirihahmojen
esikuva – ihka oikea elävä hiiri – herättää minussa uinuvan metsästäjän. Hetken
hiiren rapistelua kuunneltuani sisäisen metsästäjäni ohjaamana herätän Mieheni
tekemään sen, mihin hiirennakki ei pystynyt ja varmistamaan, ettei hiiriä ole
yhtään enempää. Ei sillä, ettenkö saisi itsekin yhtä pientä hiirulaista
hengiltä. Saisin varmasti, mutta toisaalta on mukavaa antaa Miehen olla
sankari, joka rohkeasti – kumihanskat kädessä – pelastaa perheensä aseenaan lapio
ja muovipussi.
Kun hiirivieras on turvallisesti
muovipussissa ja vainaa, palaa rauha ja hiljaisuus tähän omakotitaloon. Mies
virittää hiirennakit takaisin paikoilleen ja jäämme viettämään rauhallista
lauantaiaamua sopusoinnussa itsemme ja ympäristömme kanssa, kunnes seuraava
talttahampainen jyrsiä pujahtaa rapsahtaen sisään... Klik!