Vuosi vaihtuu vaan kiihtyykö vauhti

Joulukuusi ulos. Riisun kodin hiljailleen kullasta ja punaisesta.

 

 

Raketit räiskyvät, syön hyvää ruokaa, nautin ystävien hyvästä seurasta ja viimeisistä lomapäivistä. Valan tinaa lasten kanssa  ja laulan täydestä sydämestä karaokea. Niinkuin vain osaan.

 

Ja vuosi vaihtuu.Siihen liittyy itselläni myös pysähtyminen ja pohdiskelu, varmaan jo käytännön pakostakin. Ovathan  molemmat työt sopivasti lomatilassa, joululahjakirjat luettu ja saan itseni ajettua alas. Siinä sitten sitä istun - joulukiireiden jälkeen loppuun puristettuna-  löysästi ja laiskasti paikallani ja mietin, mitä on tullut tehtyä, mitä vielä olisi tehtävä ja mikä olisi pitänyt jättää tekemättä.

Lupauksista olen luopunut, pohdinnatkaan eivät usein saa aikaan sen suurempia elämän muutoksia. Haikeutta tuottavat eniten kuitenkin juuri ne asiat, joille en mitään mahda. Ajan kuluminen. Lasten kasvaminen. Ja lopulta kaiken pohdinnan päätteeksi totean, että en tekisi mitään toisin, jos saisin uudelleen valita.

Hyvää vuotta 2013 kaikille. Käytetään aikamme parhaalla mahdollisella tavalla - se on rajallista.

Kaikenlaiset karvakorvat

Rakastan omakotitaloasumista. Pidän omalla pihalla puuhailusta, leivinuunista, omasta rauhasta ja tilantunnusta. Ehkä myös siitä, että minulla on pieni pala maata, johon kaivaa varpaani. Oma tupa, oma lupa vai miten se menee? Onhan omakotitaloasumisessa tietysti myös pienet ikävät puolensa. Pienet vikisevät ikävät puolensa.

 

Pitkän talven, sateisen kevään ja kauniin kesän aikana ehtii ne jo unohtaa, kunnes tulee se ensimmäinen ihanan kirpeä, lokakuinen pakkasyö, jolloin ne taas muistaa. Neiti totuttelee nukkumaan yönsä ilman rintamaitoa, joten nukkuu hieman levottomasti ja luonnollisesti oma uneni on siksi kevyttä ja olematonta. Kelloradion numerot kertovat aamun olevan vain aavistuksen päässä. 06.08. Silloin kuulen sen ensimmäistä kertaa. Kliks! ja vinkaisu. Tämän jälkeen armotonta pienten kynsien rapsinaa ja kolistelua. Ensin sitä hetkeksi hämääntyy ja vähän säikähtääkin – kuulostaahan siltä, että äänen aiheuttaja ei voi olla mikään kissaa pienempi – sitten sen tajuaa. Äänenlähde on hiiri. Onneton hiiri, joka on seurannut lajitoveriensa viimesyksyisiä jälkiä, päässyt keittiöömme ja – edesmenneiden ystäviensä tavoin – iskenyt päänsä hiirennakkiin. Nyt se mennä kolistelee keittiön kaapin alla jalat hurjasti viuhtoen. Mennessään se saa laukaistua neljä muutakin loukkua. Esikoinen herää kolinaan ja rapinaan, joten minunkin on noustava. Tämä hiirennakki ei ole armollinen ja päästä otusta päiviltä, pitää vain tiukasti hiiripolon päästä kiinni. Toivon, että loukku olisi ottanut hiiren heti hengiltä.

 

Pidän itseäni eläinrakkaana ihmisenä. Olenhan ollut vannoutunut hevostyttö, isovanhempien maatilalla olen saanut – ja halunnut hoitaa – kaikenlaisia karvakorvia kanoista sikoihin, tiedän kokemuksesta lehmän kielen olevan sekä karhea että pitkä ja tälläkin hetkellä laumaamme kuuluu kaksi karvakorvaista seinään juossutta koiraystävää. Kaikesta tästä huolimatta olen vahvasti sitä mieltä, ettei hiirten paikka ole sisällä eivätkä ne saa säälipisteitä ainakaan minulta päästessään hengestään. Lähinnä pidän niitä tyhminä, mitäs tulivat meidän keittiöön.

 

Viimetalvena katselimme koko perheen voimin lasten – ja lastenmielisten – koko illan piirrettyä elokuvaa ”Rottatouille” , joka kylläkin kertoo rotista ei hiiristä, mutta jyrsijöistä yhtäkaikki. Siinä katsoja pakotetaan hyvikin miellyttävällä ja viihdyttävästi astumaan pariisilaisen rotan saappaisiin. Elokuva on hyvä ja lempikohtaukseni on se, jossa sadat ja taas sadat rotat ryhtyvät kokkaamaan ruokaa ranskalaisravintolassa. Piirroselokuvien vanhemmista klassikoista tutut hiirisankarit Bernad ja Bianca – niin sympaattisia kuin ovatkin – eivät myöskään ole ensimmäisenä mielessäni, kun kuulen hiiren tulleen vierailemaan keittiööni. Itsekin piirrustelen mielelläni inhimillisiä piirteitä omaavia pieniä hiiriä etenkin joulunaikaan. Silti näiden inhimillisten, lempeiden ja älykkäiden hiirihahmojen esikuva – ihka oikea elävä hiiri – herättää minussa uinuvan metsästäjän. Hetken hiiren rapistelua kuunneltuani sisäisen metsästäjäni ohjaamana herätän Mieheni tekemään sen, mihin hiirennakki ei pystynyt ja varmistamaan, ettei hiiriä ole yhtään enempää. Ei sillä, ettenkö saisi itsekin yhtä pientä hiirulaista hengiltä. Saisin varmasti, mutta toisaalta on mukavaa antaa Miehen olla sankari, joka rohkeasti – kumihanskat kädessä – pelastaa perheensä aseenaan lapio ja muovipussi.

 

Kun hiirivieras on turvallisesti muovipussissa ja vainaa, palaa rauha ja hiljaisuus tähän omakotitaloon. Mies virittää hiirennakit takaisin paikoilleen ja jäämme viettämään rauhallista lauantaiaamua sopusoinnussa itsemme ja ympäristömme kanssa, kunnes seuraava talttahampainen jyrsiä pujahtaa rapsahtaen sisään... Klik!

 

 

Talviaamu

Maailma on koskematon, lähes neitseellinen. Yöllä on satanut lisää lunta ja eilispäivän jäljet ovat pyyhkiytyneet pois. Kuuntelen hetken hiljaisuutta ennen kuin laitan tuikun lyhtyyn ja sytytän sen. Tuuli on sammuttaa tulen. Jostain kauempaa – ehkä Porin tieltä – kuuluu auran etäinen jyrinä, mutta kotitiellä talot vielä nukkuvat. Harvakseltaan heitetyt katulamput luovat valoa yhdessä muutamien poiskorjaamattomien jouluvalojen kanssa – muuten on pimeää – pimeää ja hiljaista.

Koirat loikkivat löysällä remmillä eteenpäin tuttua aamulenkkireittiä. Seuraan katseellani lumihangen rikkovaa askelten helminauhaa. Joku lukuisista vapaana juoksevista kissoista on kulkenut tästä, mennyt ripeästi laukaten. Jäljet ovat hauskoisti kolmen sarjoissa ja sitten väli. Muutamaan kertaan se on jäänyt piehtaroimaan hankeen. Miksiköhän? Mietin, miltä mahtaisi tuntua olla kissa, joka kulkee nukkuvalla seudulla ihan yksikseen. Pujahtaa tonttien rajoista ja aidoista välittämättä minne mieli vie. Vapaus irti kaikesta on samalla yksinäisyyttä.

Akka nuuskuttaa kuono lumessa hajuviestejä. Ukko suhtautuu niihinkin vähemmän vakavasti ja heittäytyy piehtaroimaa kinokseen. Koulun pihaa aurataan. Saavat koululaiset tänäkin talvena kinoksensa kukkulankuninkaaseen. Tuttu auramies morjestaa. Koulu ja päiväkoti ovat vielä pimeänä. Loikkaan ojan yli ja meinaan kaatua taaksepäin ojaan, onneksi Ukko nykäisee tasapainoon hypätessään perässäni. Pellon takaa vilkuttaa keittiön ikkunassa roikkuva sydän. Päästän koirat juoksemaan pellolle vapaaksi. Akka ottaa spurtin, mutta palaa pian kulkemaan polulle selkäni taakse. Käymme hakemassa Miehelle aamulehden. Kietoudun shaaliin. Teen pesän sohvan nurkaan kahvikuppi ja dekkari seuranani. Kello on kuusi. Saan vielä hetken nauttia maailmasta ihan itsekseni, niinkuin kissa – miten mielin – ennen lasten heräämistä, päivän alkamista ja muiden mukaan tempautumista. Aamun ensimmäiset tunnit ovat minun aikaani.

Jostain on pakko aloittaa

 ...ja alku on usein paras paikka.

 

Tänne kirjoitan tuntojani, nykyisiä ja joskus jo aikaa sitten olleita ja menneitä hetkiä - niitä, joita "julkaista kärsin", kuvaan kätteni töitä. Enemmän itselleni kuin muille. Älköön kuitenkaan näitä totuutena pitäkö suokaa kaunistelun ja kärjistelyn vapaus. Ja kopioitavaksi nämä eivät ole...