Talviaamu

Maailma on koskematon, lähes neitseellinen. Yöllä on satanut lisää lunta ja eilispäivän jäljet ovat pyyhkiytyneet pois. Kuuntelen hetken hiljaisuutta ennen kuin laitan tuikun lyhtyyn ja sytytän sen. Tuuli on sammuttaa tulen. Jostain kauempaa – ehkä Porin tieltä – kuuluu auran etäinen jyrinä, mutta kotitiellä talot vielä nukkuvat. Harvakseltaan heitetyt katulamput luovat valoa yhdessä muutamien poiskorjaamattomien jouluvalojen kanssa – muuten on pimeää – pimeää ja hiljaista.

Koirat loikkivat löysällä remmillä eteenpäin tuttua aamulenkkireittiä. Seuraan katseellani lumihangen rikkovaa askelten helminauhaa. Joku lukuisista vapaana juoksevista kissoista on kulkenut tästä, mennyt ripeästi laukaten. Jäljet ovat hauskoisti kolmen sarjoissa ja sitten väli. Muutamaan kertaan se on jäänyt piehtaroimaan hankeen. Miksiköhän? Mietin, miltä mahtaisi tuntua olla kissa, joka kulkee nukkuvalla seudulla ihan yksikseen. Pujahtaa tonttien rajoista ja aidoista välittämättä minne mieli vie. Vapaus irti kaikesta on samalla yksinäisyyttä.

Akka nuuskuttaa kuono lumessa hajuviestejä. Ukko suhtautuu niihinkin vähemmän vakavasti ja heittäytyy piehtaroimaa kinokseen. Koulun pihaa aurataan. Saavat koululaiset tänäkin talvena kinoksensa kukkulankuninkaaseen. Tuttu auramies morjestaa. Koulu ja päiväkoti ovat vielä pimeänä. Loikkaan ojan yli ja meinaan kaatua taaksepäin ojaan, onneksi Ukko nykäisee tasapainoon hypätessään perässäni. Pellon takaa vilkuttaa keittiön ikkunassa roikkuva sydän. Päästän koirat juoksemaan pellolle vapaaksi. Akka ottaa spurtin, mutta palaa pian kulkemaan polulle selkäni taakse. Käymme hakemassa Miehelle aamulehden. Kietoudun shaaliin. Teen pesän sohvan nurkaan kahvikuppi ja dekkari seuranani. Kello on kuusi. Saan vielä hetken nauttia maailmasta ihan itsekseni, niinkuin kissa – miten mielin – ennen lasten heräämistä, päivän alkamista ja muiden mukaan tempautumista. Aamun ensimmäiset tunnit ovat minun aikaani.