Kaikenlaiset karvakorvat

Rakastan omakotitaloasumista. Pidän omalla pihalla puuhailusta, leivinuunista, omasta rauhasta ja tilantunnusta. Ehkä myös siitä, että minulla on pieni pala maata, johon kaivaa varpaani. Oma tupa, oma lupa vai miten se menee? Onhan omakotitaloasumisessa tietysti myös pienet ikävät puolensa. Pienet vikisevät ikävät puolensa.

 

Pitkän talven, sateisen kevään ja kauniin kesän aikana ehtii ne jo unohtaa, kunnes tulee se ensimmäinen ihanan kirpeä, lokakuinen pakkasyö, jolloin ne taas muistaa. Neiti totuttelee nukkumaan yönsä ilman rintamaitoa, joten nukkuu hieman levottomasti ja luonnollisesti oma uneni on siksi kevyttä ja olematonta. Kelloradion numerot kertovat aamun olevan vain aavistuksen päässä. 06.08. Silloin kuulen sen ensimmäistä kertaa. Kliks! ja vinkaisu. Tämän jälkeen armotonta pienten kynsien rapsinaa ja kolistelua. Ensin sitä hetkeksi hämääntyy ja vähän säikähtääkin – kuulostaahan siltä, että äänen aiheuttaja ei voi olla mikään kissaa pienempi – sitten sen tajuaa. Äänenlähde on hiiri. Onneton hiiri, joka on seurannut lajitoveriensa viimesyksyisiä jälkiä, päässyt keittiöömme ja – edesmenneiden ystäviensä tavoin – iskenyt päänsä hiirennakkiin. Nyt se mennä kolistelee keittiön kaapin alla jalat hurjasti viuhtoen. Mennessään se saa laukaistua neljä muutakin loukkua. Esikoinen herää kolinaan ja rapinaan, joten minunkin on noustava. Tämä hiirennakki ei ole armollinen ja päästä otusta päiviltä, pitää vain tiukasti hiiripolon päästä kiinni. Toivon, että loukku olisi ottanut hiiren heti hengiltä.

 

Pidän itseäni eläinrakkaana ihmisenä. Olenhan ollut vannoutunut hevostyttö, isovanhempien maatilalla olen saanut – ja halunnut hoitaa – kaikenlaisia karvakorvia kanoista sikoihin, tiedän kokemuksesta lehmän kielen olevan sekä karhea että pitkä ja tälläkin hetkellä laumaamme kuuluu kaksi karvakorvaista seinään juossutta koiraystävää. Kaikesta tästä huolimatta olen vahvasti sitä mieltä, ettei hiirten paikka ole sisällä eivätkä ne saa säälipisteitä ainakaan minulta päästessään hengestään. Lähinnä pidän niitä tyhminä, mitäs tulivat meidän keittiöön.

 

Viimetalvena katselimme koko perheen voimin lasten – ja lastenmielisten – koko illan piirrettyä elokuvaa ”Rottatouille” , joka kylläkin kertoo rotista ei hiiristä, mutta jyrsijöistä yhtäkaikki. Siinä katsoja pakotetaan hyvikin miellyttävällä ja viihdyttävästi astumaan pariisilaisen rotan saappaisiin. Elokuva on hyvä ja lempikohtaukseni on se, jossa sadat ja taas sadat rotat ryhtyvät kokkaamaan ruokaa ranskalaisravintolassa. Piirroselokuvien vanhemmista klassikoista tutut hiirisankarit Bernad ja Bianca – niin sympaattisia kuin ovatkin – eivät myöskään ole ensimmäisenä mielessäni, kun kuulen hiiren tulleen vierailemaan keittiööni. Itsekin piirrustelen mielelläni inhimillisiä piirteitä omaavia pieniä hiiriä etenkin joulunaikaan. Silti näiden inhimillisten, lempeiden ja älykkäiden hiirihahmojen esikuva – ihka oikea elävä hiiri – herättää minussa uinuvan metsästäjän. Hetken hiiren rapistelua kuunneltuani sisäisen metsästäjäni ohjaamana herätän Mieheni tekemään sen, mihin hiirennakki ei pystynyt ja varmistamaan, ettei hiiriä ole yhtään enempää. Ei sillä, ettenkö saisi itsekin yhtä pientä hiirulaista hengiltä. Saisin varmasti, mutta toisaalta on mukavaa antaa Miehen olla sankari, joka rohkeasti – kumihanskat kädessä – pelastaa perheensä aseenaan lapio ja muovipussi.

 

Kun hiirivieras on turvallisesti muovipussissa ja vainaa, palaa rauha ja hiljaisuus tähän omakotitaloon. Mies virittää hiirennakit takaisin paikoilleen ja jäämme viettämään rauhallista lauantaiaamua sopusoinnussa itsemme ja ympäristömme kanssa, kunnes seuraava talttahampainen jyrsiä pujahtaa rapsahtaen sisään... Klik!